![[personal profile]](https://www.dreamwidth.org/img/silk/identity/user.png){kind=small}
painting_wallsOtsikko: Onnellinen
Kirjoittaja:painting_walls
Fandom: The Rasmus RPS
Ikäraja: PG
Paritus: Lauri/Eero
Genre: Slash, one-shot
Sanoja: ~500
Summary: Joskus tärkeätkin asiat unohtuvat. Vuosikausia bändin hajoamisen jälkeen Lauri kohtaa vanhan ystävän.
Beta: Ei betattu. Oikoluettu Webvoikolla.
A/N: Tämä on ns. puolen tunnin tarina eli koko juttu on kirjoitettu vain puolessa tunnissa. (Tosin sen jälkeen editoitu ja korjailtu lauserakenteita)
---------------------------
Kirjoittaja:
painting_wallsFandom: The Rasmus RPS
Ikäraja: PG
Paritus: Lauri/Eero
Genre: Slash, one-shot
Sanoja: ~500
Summary: Joskus tärkeätkin asiat unohtuvat. Vuosikausia bändin hajoamisen jälkeen Lauri kohtaa vanhan ystävän.
Beta: Ei betattu. Oikoluettu Webvoikolla.
A/N: Tämä on ns. puolen tunnin tarina eli koko juttu on kirjoitettu vain puolessa tunnissa. (Tosin sen jälkeen editoitu ja korjailtu lauserakenteita)
---------------------------
Sateisena torstai-iltana kaupunki tuntuu kovin tyhjältä ja pieneltä. Lauri työntää märän hiussuortuvan pois kasvoiltaan ja kiertää kiroten kadulle kertyneen vesilammikon. Kotiin ei ole enää montaakaan korttelia, kun Laurin katse osuu vastakkaisella puolella katua tallustavaan hahmoon. Vaikka viimeisestä tapaamisesta on jo vuosia, kolme ainakin, Lauri laskee mielessään, ei hän silti voi olla tunnistamatta pää kumarassa harppovaa Akia. Laurin hengitys salpautuu hetkeksi ja hänen on pakko katsoa pois saadakseen itsensä kootuksi.
"Lauri", Akin tuttu ääni kuuluu lähempää. Laurin vilkaistessa äänen suuntaan hän huomaa Akin jo oikaisevan tien poikki kohti häntä. Lauri nyökkää ja hymyilee vaisusti.
"Miten menee?" Aki utelee. Lauri ei voi olla naurahtamatta ja ääni tuntuu kaikuvan kolkosti autiolla kadulla. Miten luulisit, hän ajattelee katkerana.
Ääneen Lauri vain toteaa: "Ihan hyvin."
Aki juttelee hetken niitä näitä ja pysähtyy sitten odottamaan Laurin jatkavan keskustelua. Kun painostava hiljaisuus venyy ja ukkonen jylisee yhä lähempänä Aki viimein luovuttaa ja muotoilee lauseeksi Laurin pelkäämät sanat: "Oletko sä kuullut muista mitään?"
Jokin Laurin sisällä värähtää, mutta hän yrittää olla näyttämättä sitä Akille. Tosin, Lauri epäilee, Aki luultavasti tietää jo. "En", Lauri sanoo. "Tai Paulin viimeisintä projektia oon lehdistä seurannut. Muuten, en oikeastaan mitään." En mitään Eerosta, Lauri jättää sanomatta.
"Mä kävin katsomassa Windroadsia Tavastialla", Aki sanoo. "Aika hyvä setti. Tulee ihan vanhat ajat mieleen."
Lauri katselee kohti Kaivopuistoa ja pyyhkii vettä kasvoiltaan. Vain sadevettä, hän ajattelee. "Mä en ole tainnut kuulla kuin sen sinkkubiisin."
"Osta koko levy", Aki kehottaa. "Tiesitkö sä, että Eero..." Akin lause katkeaa kuin seinään Laurin jähmettyessä paikalleen. "Tai ei mitään", Aki kohauttaa harteitaan.
"Kerro vaan", Lauri yrittää hymyillä ja saa aikaan vain vaivautuneen irvistyksen.
Aki näyttää hämmentyneeltä, eikä Lauri ihmettele sitä ollenkaan. Eeron mainitseminen on ollut punainen vaate jo vuosia, jo yli vuosikymmenen, eikä Lauri voi syyttää siitä ketään muuta kuin itseään. Hän muistaa yhä sen yön, vain muutama kuukausi lopettamispäätöksen jälkeen, eikä pysty olemaan ajattelematta omaa itsekkyyttään. Ensimmäiset vuodet kuluivat niin nopeasti. Oli aivan liian helppoa syyttää Eeroa. Eero vaati liikaa, Eero ei ymmärtänyt eikä Eero halunnutkaan ymmärtää. Kun Lauri viimein tajusi, ettei vika oikeastaan ollut Eerossa, hän ei enää kyennyt muuttamaan asioita. Anteeksipyyntö tuntui ylitsepääsemättömältä ja aivan liian vaatimattomalta kaikkien näiden vuosien jälkeen, eikä Lauri enää edes tiennyt mistä aloittaisi.
Aki seisoo hiljaa sateessa ja antaa Laurille hetken ajatustensa kanssa ennen kuin jatkaa. "Eero on sijoittanut yhteen klubiin Lontoossa. Viimeksi, kun me nähtiin, se puhui jäävänsä sinne", Aki sanoo tarkkaillen Laurin kireää ilmettä. "Se vaikutti onnelliselta."
Lauri hätkähtää kuin jonkin näkymättömän voiman töytäisemänä. Lauri on jo vuosia toivonut kuulevansa nuo viimeiset kolme sanaa, mutta silti hän tuntee sydämensä särkyvän. Puristava tunne lyö ilman ulos keuhkoista ja Laurin on otettava tukea kerrostalon seinästä pysyäkseen jaloillaan. Kaikki tuntuu kovin lopulliselta ja pahoinvoinnin aalto velloo jossain syvällä, mutta Laurin vetäessä syvään henkeä hän tuntee ajatustensa kirkastuvan hieman. Taakka, joka on jo pitkään painanut hänen harteitaan tuntuu murentuneen edes hiukan. Lauri laskee kätensä pois karkealta rappaukselta ja nostaa määrätietoisesti katseensa märältä asfaltilta. Hymy on edelleen varovainen, mutta tällä kertaa siinä on jotain aitoa mukana. Eero, Lauri ajattelee hiljaa, se ansaitsee kaiken onnen minkä vaan voi saada.
"Lauri", Akin tuttu ääni kuuluu lähempää. Laurin vilkaistessa äänen suuntaan hän huomaa Akin jo oikaisevan tien poikki kohti häntä. Lauri nyökkää ja hymyilee vaisusti.
"Miten menee?" Aki utelee. Lauri ei voi olla naurahtamatta ja ääni tuntuu kaikuvan kolkosti autiolla kadulla. Miten luulisit, hän ajattelee katkerana.
Ääneen Lauri vain toteaa: "Ihan hyvin."
Aki juttelee hetken niitä näitä ja pysähtyy sitten odottamaan Laurin jatkavan keskustelua. Kun painostava hiljaisuus venyy ja ukkonen jylisee yhä lähempänä Aki viimein luovuttaa ja muotoilee lauseeksi Laurin pelkäämät sanat: "Oletko sä kuullut muista mitään?"
Jokin Laurin sisällä värähtää, mutta hän yrittää olla näyttämättä sitä Akille. Tosin, Lauri epäilee, Aki luultavasti tietää jo. "En", Lauri sanoo. "Tai Paulin viimeisintä projektia oon lehdistä seurannut. Muuten, en oikeastaan mitään." En mitään Eerosta, Lauri jättää sanomatta.
"Mä kävin katsomassa Windroadsia Tavastialla", Aki sanoo. "Aika hyvä setti. Tulee ihan vanhat ajat mieleen."
Lauri katselee kohti Kaivopuistoa ja pyyhkii vettä kasvoiltaan. Vain sadevettä, hän ajattelee. "Mä en ole tainnut kuulla kuin sen sinkkubiisin."
"Osta koko levy", Aki kehottaa. "Tiesitkö sä, että Eero..." Akin lause katkeaa kuin seinään Laurin jähmettyessä paikalleen. "Tai ei mitään", Aki kohauttaa harteitaan.
"Kerro vaan", Lauri yrittää hymyillä ja saa aikaan vain vaivautuneen irvistyksen.
Aki näyttää hämmentyneeltä, eikä Lauri ihmettele sitä ollenkaan. Eeron mainitseminen on ollut punainen vaate jo vuosia, jo yli vuosikymmenen, eikä Lauri voi syyttää siitä ketään muuta kuin itseään. Hän muistaa yhä sen yön, vain muutama kuukausi lopettamispäätöksen jälkeen, eikä pysty olemaan ajattelematta omaa itsekkyyttään. Ensimmäiset vuodet kuluivat niin nopeasti. Oli aivan liian helppoa syyttää Eeroa. Eero vaati liikaa, Eero ei ymmärtänyt eikä Eero halunnutkaan ymmärtää. Kun Lauri viimein tajusi, ettei vika oikeastaan ollut Eerossa, hän ei enää kyennyt muuttamaan asioita. Anteeksipyyntö tuntui ylitsepääsemättömältä ja aivan liian vaatimattomalta kaikkien näiden vuosien jälkeen, eikä Lauri enää edes tiennyt mistä aloittaisi.
Aki seisoo hiljaa sateessa ja antaa Laurille hetken ajatustensa kanssa ennen kuin jatkaa. "Eero on sijoittanut yhteen klubiin Lontoossa. Viimeksi, kun me nähtiin, se puhui jäävänsä sinne", Aki sanoo tarkkaillen Laurin kireää ilmettä. "Se vaikutti onnelliselta."
Lauri hätkähtää kuin jonkin näkymättömän voiman töytäisemänä. Lauri on jo vuosia toivonut kuulevansa nuo viimeiset kolme sanaa, mutta silti hän tuntee sydämensä särkyvän. Puristava tunne lyö ilman ulos keuhkoista ja Laurin on otettava tukea kerrostalon seinästä pysyäkseen jaloillaan. Kaikki tuntuu kovin lopulliselta ja pahoinvoinnin aalto velloo jossain syvällä, mutta Laurin vetäessä syvään henkeä hän tuntee ajatustensa kirkastuvan hieman. Taakka, joka on jo pitkään painanut hänen harteitaan tuntuu murentuneen edes hiukan. Lauri laskee kätensä pois karkealta rappaukselta ja nostaa määrätietoisesti katseensa märältä asfaltilta. Hymy on edelleen varovainen, mutta tällä kertaa siinä on jotain aitoa mukana. Eero, Lauri ajattelee hiljaa, se ansaitsee kaiken onnen minkä vaan voi saada.
